Minä Rakastan luontoa ympärilläni, luontoa minussa. Jokaista vuodenaikaa, jotka elävät minua kukin omalla pyhällä olemuksellaan. Minä tarkkailen mitä ympärilläni tapahtuu, mitä minussa tapahtuu. Syksyisellä peltotiellä minä kävelen ja hymyilen, kuuntelen kuinka elämä on nyt, suuri kiitollisuus ja ilo säteilee sydämeeni. Puut varistavat lehtiään, äänimaailma on niin paljon enemmän pinnalla maan, seassa kasvillisuuden, kuin alkukesällä, jolloin elämän äänet enemmän ilmassa, maan yläpuolella. Oletteko ajatelleet, kuulleet, kokeneet tämän ? Kesällä elämän äänet läpi lintujen ja öttiäisten virtaa siinä kasvillisuuden seassa, ilmoissa. Linnut tekevät pesiään, poikaset sirkuttavat, pölyttäjät pörräävät, kasvit kasvavat kohisten. Viisaus on vasta aluillaan, kaikki opettelemassa ja kasvamassa. Syys kun tulee, niin kesän aikana opittu viisaus huokuu kasveista, horsmaparrat töröttävät ja luopuvat haituvistaan kesän mittaisen eletyn elämän edessä, heistä huokuu tyytyväisyys, luopuminen ja hyväksyntä. Ilmassa ei ole enää sellaista lapsen riemua kuin alkukesällä horsmalastenkin kiljahdellessa kasvuaan. Nyt sienet myhäilevät samettisella äänellään valtakunnissaan rauhallista olemustaan, kiireetöntä leppoistamistaan. Heidän äänet juurruttavat, ne tulevat jostain niin kovin syvältä taivaallisen maan.
Kurjet lentävät jo niin korkealla, etten enää näe heitä silmilläin. Yllä täyteläisten, puhtaiden pilvien, jotka välissämme. Kuulen heidät ja näenkin sydämelläni. He muuttavat, lähtevät jälleen kasvamaan uusiin tiloihin, uusiin maisemiin. Yhdessä, sulavasti. Ojissa joku aina rasahtaa, myyrät ja hiirulaiset talvivarastojaan keräävät ja kenties pesiäänkin jo rakentavat. Viileänä hetkenä eivät perhosetkaan enää lennä. Ääni on maassa. Sympaattisia muistoja maanpäällisestä elämästä, äänet jotka tulivat minuun - kiitos <3
Kun en yritä ymmärtää elämää, voin avata sielussani kunnioituksen syvempään ymmärrykseen <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti