Tänään oli ensimmäinen hyvin lämpöinen kevätpäivä Hertalla, mittarikin näytti 17 lämpöastetta. Poikani viettää viikonloppuaan mummolassaan ja minä olen puutarhassa, kotona puutarhassa. Vaikka lämpö muuttui pohjoisen viimaksi, puettava oli tuulihousut jalkaan, niin poistua puutarhasta voi en. Tässä pyhässä hetkessä se on parasta, tukevinta, lohduttavinta, iloisinta. Lailla pienen, suloisen lapsen minä kurkin katteen, lahoavan lehtimassan alle ja toivotin lierot tervetulleeksi kevääseen. Voi kuinka suuremmoista, että heitä näkyi niin kovin paljon. Kaikki elävä kuolleeksi ruokkii maan elävyyttä ja se on ensisijainen tehtäväni puutarhassa. Ruokkia elämää ja sitten elämä ruokkii minua. Yhtä kaikki ja me ollaan vasta puolitiessä jostain kaikesta tästä. Ensimmäinen oli myös päivä kevään, jolloin krookuksen tuoksu leijaili tuulessa. Kun asettuu alle tuulen, tulee tuoksu taianomainen. Ja tuoksun tuon perässä lie herännyt ensimmäinen kimalainen, tuo kultainen pölyttäjäystäväin. Ja sitten pysähdyn, herkistyn ja näen enkelmäisen kukan kuoren tuon viime kesäisen - näen nurmikohokin pitsisen.
 |
| He tulevat ja tuovat kevään luokseni |
 |
| Mene vielä kevään lepoon palleroinen |
 |
| Poimulehti saapuu ensimmäisten joukossa alta katteen |
 |
| Ja tässä - yksi kauneimpia näkyjä jälleen. Katson hänen herkkyteen ja ihmettelen. Nurmikohokki oi kaunis on myös elämän irtpäästämisen jälkeen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti